Sitä ei voi ylittää, sitä ei voi alittaa...

Miksi kysyä, jos tietää jo vastauksen?

Suomalainen palkkasalaisuus on syvältä
Melkein jokaisessa työpaikkailmoituksessa kysytään nykyään palkkatoivetta. Työnhakija sitten puntaroi ilmoituksessa asetettuja toiveita ja vaatimuksia ja arvioi sopivan korvauksen vapaa-aikansa menettämisestä. Jotenkin uskoisin, että työnantajalla on melkoisen vakaa käsitys siitä, mitä aikoo tehtävään valitulle maksaa. MIKSI IHMEESSÄ SITÄ PITÄÄ SITTEN KYSYÄ?!  

Tuntuu, että tässä tarjouskilvassa pärjää se joka huutokauppaa työpanoksensa sopivimpaan hintaan. Toisin sanoen siihen, mitä työnantajakin on ajatellut. Tämä kissa–hiirileikki on mielestäni useimmissa suorittavan tason tehtävissä täysin turha välivaihe. Jos työnhakija on neuvotteluasemassa, hän neuvottelee palkkansa kyllä kohdilleen. 

Faktahan on, että palkka on melko painava motivaattori ja arvostuksen mitta jokaiselle, mutta myös elämisen kannalta välttämättömyys. En ole mielestäni tavoitellut mitenkään mahdottomia summia pyytäessäni kokolailla suomalaista keskiansiota. Joitakin kertoja sitä on kuitenkin pidetty korkean puoleisena, vaikka tehtävät ovat olleet vaativiakin. Joudun vain arvailemaan, millä kerroilla palkkatoive on ollut karsivana tekijänä kohdallani.

Mihin te muut olette päätyneet palkkatoiveita asettaessanne? Oletteko sortuneet yli- tai alihinnoitteluun?

Työnhakua, osa 3

Aloittelen tässä viimeistä kuukautta määräaikaisessa työssäni. Muutama hakemus on tullut taas hiljattain rustattua ja niitä raapustaessa pohdittua esimerkiksi seuraavaa.

Miten lennokas hakemuskirjeen oikein on oltava tullakseen huomatuksi?

Tämä juolahti mieleeni, kun hiljattain silmiini osui pari lausetta Vaasan energialähettilään työhakemuksesta. Työnkuvahan tässä kesäduunissa oli vallan mukava ja 10 000 euron kuukausikorvaus työsuhde-etuineen melkoinen mediatempaus Vaasan seudun energia-alan yrityksiltä. Arvatenkin hakemustulva oli melkoinen ja hakemuksissa erottautumisen tarve sitäkin suurempi. Ei pestiin valitun teksti mitään valtavaa verbaaliakrobatiaa ollut, mutta ei nyt mielestäni aivan perinteistä hakemustekstiäkään. 

Tämä kaveri osaa erottautua!
Kuva: Wikimedia Commons.

Rupesin miettimään, ovatko omat työhakemukseni olleet liian asiapitoisia erottuakseen massasta. Etsin itse paikkaa viestintäalalta ja olen huomannut, että erottautumisen tarve on todellinen, kun tehtävään on tunkua. Erääseenkin määräaikaiseen paikkaan ilmoitettiin olleen 100 hakijaa. Itsensä kehuminen on hankalaa muutenkin, mutta teepä se vielä hauskasti ja persoonallisesti! Työhakemuksen lennokkuus taittuu niin herkästi tahattoman komiikan ja tekonäppäryyden puolelle, kun yleissävy on kuitenkin syytä pitää asiallisena. Olen mielessäni monet kerrat kironnut myös sitä, että tekstipuolelle hakevan pitää ylittää itsensä tässä taituruudessa moninkertaisesti. Viestintäalalla työhakemus on ensimmäinen työnäyte.

Olisi mielenkiintoista kuulla näkemyksiänne tästä. Miten tärkeää on persoonallisuus hakemuskirjeessä ja onko tässä suhteessa mahdollista mennä yli? Entä millaiset hakemukset erottuvat joukosta? 

Unelmista ja unelmoimisesta

Uskalla unelmoida.

Älä epäröi antaa itsellesi kaikkea sitä, mistä unelmoit.

Tulevaisuus ei tule, se tehdään.

Olen viime aikoina törmännyt tämäntyyppisiin viesteihin entistä useammin. Olenko itse vain virittynyt tälle taajuudelle, vai onko eetterissä entistä enemmän unelmoijia?

Yllättävää kyllä minussa, ainaisessa taivaanrannanmaalarissa, on herännyt tämän yltiöoptimistisuuden keskellä pieni skeptikko. Ihanko että kaiken saa elämässä, jos vain riittävästi haluaa jotakin ja uskoo sen olevan mahdollista? 

Esimerkiksi The Secret- ja The Power -kirjoissa tämä ajattelutapa viedään niin pitkälle, että ihminen pärjää ilman silmälaseja tai muuttuu kankeasta notkeaksi yhdessä yössä, jos vain uskoo sen olevan mahdollista. Kröhöm. Anteeksi nyt vaan, mutta ei ihminen voi psyykata itseään mihin tahansa. Eikä elämä ole kauppa, jonka hyllyiltä voi valita vain itseään miellyttäviä asioita.

Tuosta pitäisin, ja tuosta...
Kuva: EveryStockPhoto.

Mutta siltikään en malta olla unelmoimatta. Unelmista tulee onnelliseksi, vaikkeivät ne olisi toteutuneetkaan. 

Yksi oma unelmani liittyy Venetsia-nimiseen punatiilirakennukseen Lapinlahden sairaala-alueella. Haluaisin pitää siinä majataloa. Luonnon helmassa, keskellä kaupunkia. Me asuisimme yläkerrassa, keskikerroksessa olisi huoneita ja alakerrassa ravintola, joka levittäytyisi kesällä suurelle laiturille, veden päälle.

Unelmani, aivan tuossa vastarannalla.

On ihana suunnitella unelmaansa yksityiskohtia myöten. Minun majatalossani vuoteet sijattaisiin sata vuotta vanhoihin, pitsikoristeisiin pellavalakanoihin. Aamiaisella syötäisiin luomupuuroa ja kananmunia. Salaatteja ja yrttejä saataisiin siirtolapuutarhasta ihan vierestä. Kesäapulaiset olisivat fiksuja ja ystävällisiä nuoria. (Niin kuin saaristossa!) Pihapuihin ripustettaisiin valoja, jotka sytytettäisiin kesäiltoina. Niitä sellaisia, missä on erivärisiä hehkulamppuja nauhassa.

Olen käyttänyt paljon aikaa miettien näitä kaikkia asioita. Tietäen, että Lapinlahden sairaala-alueelle on näillä näkymin tulossa hyvin erilaista toimintaa. Nuorten päihdeklinikka, kehitysvammaisten asuntoja ja ryhmäkoti ja niin edelleen... Kaikki tarpeellisia aivan varmasti. Mutta niin on minun unelmanikin minulle. Jokaisen yksityiskohdan miettiminen on tehnyt minun hyvin onnelliseksi.

Mistä sinä unelmoit?

Vuosi elämästäni

Jaahas. Jouduin sitten päivittämään oikean sivupalkin kuvaustekstiäni, kun ikää rapasahti vuosi lisää. Olen siis vielä vuoden verran alle kolmekymppinen. 

Syntymäpäiväksi sattui pihatalkoot, joten leivoin kaksi kakkua. Makuina
mansikka-raparperi ja mustikkajogurtti. Taustalla läksiäiskukat työkavereilta.

Vaikken tätä syntymäpäivää pahemmin ikäkriiseillytkään, tarjoutuu tässä kohtaa hyvä tilaisuus pieneen tilannekatsaukseen.

Niin vierii aika

Tuntuu, että on yksi iso klisee toistella vuodesta toiseen, että tämä vuosi on mennyt niin nopeasti. Mutta ei sen toteamisessa sinänsä mitään vikaa ole. Se nyt vain kuuluu asiaan, kuten todeta hellepäivän kuumuus tai paukkupakkasen purevuus. Joka kerta yhtä relevantti huomio. Ehkä siitä saisi irti enemmänkin, jos asiaa alkaa oikein alkaa pureskelemaan. Minusta vuodet tuntuvat menevän aina vain nopeammin. Ajatushan on lähes syvällinen!


Mutta konkretiaan palatakseni, tarkoitus oli kaiketi miettiä, että mitä kaikkea tähän 28-vuotiaana viettämääni vuoteen oikein mahtui? Ehkä päällimmäisenä ajatuksena on, että olen tehnyt töitä kuin hullu. Välillä olen pitänyt siitä kuin hullu puurosta, välillä ollut vain hullu. Mutta mahtui siihen muutakin. Olen nauttinut elämästä kotona, keittiössä, tunturilla, saaristossa ja oppinut esimerkiksi sen, että lempihetkiäni ovat iltakävelyt rakkaani kanssa. (Haa! Rauhaa ja rakkautta siis löytyy kuin löytyykin blogitekstistäni ja vieläpä samasta lauseesta molempia!)

40 ja risat

En suinkaan ala miettiä seuraavaksi elämääni nelikymppisenä. Yllä oleva luku viittaa siihen, että näitä asioita miettiessäni huomasin, että olen sitten joulukuun, kuin huomaamatta, kirjoittanut yli neljäkymmentä tekstiä lähinnä itsestäni ja ajatuksistani. Hups. Itsetuntemukseni on lisääntynyt monellakin tavalla ja alueella. Tiedän entistä paremmin, mitä haluan, mitä tavoittelen, mitä tarvitsen, mistä nautin, mitä jaksan.


Tulevaisuuteni on edelleen avoimena edessä. Kuva on tarkentunut ja maali, viestintäalan työ, on pysynyt samana. Enää en jaksa pingottaa siitä, että onko minulla työ heti elokuussa. Oikeastaan vapaa elokuu olisi ihan paikallaan. Olen tehnyt sen minkä voin. Kun jatkan yrittämistä ja oikeansuuntaisia ajatuksia ja tekoja, oikeat asiatkin alkavat tapahtua ja tulevat eteeni.


Toivottavasti vakkarilukijani tai jotkut satunnaisemmistakin vierailijoista ovat kokeneet  tekstini hyödyllisinä. Tai vaikka olisittekin nauraneet partaanne, ovat sepustukseni silloinkin sentään olleet viihdyttäviä. Siis rauhaa ja rakkautta teidänkin kesäänne! 

Peace and love, over and out! *

*Kesällä postailen todennäköisesti hieman harvemmin.