Olen ollut horroksessa viime viikot. Pimeät päivät ovat seuranneet toisiaan. Joukossa on ollut valonpilkahduksia, kuten maanantaikävelyt rakkaan ystävän kanssa ja pikkutammet vanhalla porukalla, virkistävät tanssitunnit. Mutta silti jotakin on kadoksissa.
Päätin noin vuosi sitten, että kuuntelisin, kun kehoni yrittää kertoa minulle jotakin. Enkä taaskaan kuullut. Siispä se päätti vaientaa minut.
Olen taas ajautumassa kohti pistettä, jossa työ hallitsee elämääni liikaa.
Viime viikolla kysyin työkaveriltani, muistaako hän erästä työhön liittyvää aivan merkityksetöntä yksityiskohtaa. "Muistan", hän sanoi ja vastasi kysymykseeni. Sen jälkeen hän oli hetken hiljaa ja sanoi: "On itse asiassa aika järkyttävää, että muistan tuollaisen asian, mutta parista viime vuodesta en juurikaan. Sen takia otan paljon valokuvia." En pystynyt vastaamaan hänelle mitään. Nielaisin vain ja tukahdutin sisälläni nousevan kauhistuksen.
Kova tahti taitaa olla tyypillistä tälle alalle. En ehkä ole riittävän kovapintainen. Katsotaan. Ajattelin kuitenkin elää oman elämäni, kukaan muukaan sitä ei tee. Ja hyvä niin.
Tänään rauhallisena lauantaiaamuna pysähdyin miettimään, mikä on tämä pala kurkussani, josta en oikein saa kiinni. Ihan kirjaimellisesti minulla on ollut pala kurkussa jo monta viikkoa. Sellainen hiukan kuristava tunne kurkussa, jollainen ilmestyy hetkellä kun tietää kohta itkevänsä. Välillä voin pahoin tuon puristuksen takia. Aamuisin teen joitakin epämiellyttäviä toimia saadakseni sen talttumaan.
Tapasin hiljattain pitkästä aikaa laulua opettavan ystäväni, joka sanoi etten kuulosta itseltäni. "Äänihuulesi ovat turvonneet", hän sanoi, "kannattaisi olla hiljaa kokonainen viikonloppu."
Mikä sinä olet, palaseni?
Luulen että tänä aamuna sain siitä kiinni. Luin lehtiä ja selasin uutisia. Pysähdyin vain niihin uutisiin, jotka kertoivat ihmisistä, jotka ovat päättäneet toteuttaa unelmansa. Kuten nyt vaikka tarinaan suomalaisrumpalista, joka soittaa sambarumpuja Rion karnevaaleissa. Aivan tavallisena aamuna voi sulkea oven takanaan ja sanoa itselleen kaiken olevan mahdollista. On mahdollista olla vapaa elämässään ja päätöksissään. Olen itse asettanut itselleni rajat, joissa en viihdy.
Päätin noin vuosi sitten, että kuuntelisin, kun kehoni yrittää kertoa minulle jotakin. Enkä taaskaan kuullut. Siispä se päätti vaientaa minut.
Olen taas ajautumassa kohti pistettä, jossa työ hallitsee elämääni liikaa.
Viime viikolla kysyin työkaveriltani, muistaako hän erästä työhön liittyvää aivan merkityksetöntä yksityiskohtaa. "Muistan", hän sanoi ja vastasi kysymykseeni. Sen jälkeen hän oli hetken hiljaa ja sanoi: "On itse asiassa aika järkyttävää, että muistan tuollaisen asian, mutta parista viime vuodesta en juurikaan. Sen takia otan paljon valokuvia." En pystynyt vastaamaan hänelle mitään. Nielaisin vain ja tukahdutin sisälläni nousevan kauhistuksen.
Kova tahti taitaa olla tyypillistä tälle alalle. En ehkä ole riittävän kovapintainen. Katsotaan. Ajattelin kuitenkin elää oman elämäni, kukaan muukaan sitä ei tee. Ja hyvä niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti