Elämä kouluttaa, minä en

Minusta piti tulla opettaja. Jonkin aikaa niitä töitä teinkin. Mutta sitten kurssi muuttui. Aina silloin tällöin – esimerkiksi näin syyslomaviikon alla – sitä saattaa löytää itsensä miettimästä, miksi valitsinkaan näin. 

Kuin tilauksesta minulle vastasi tänään Helsingin Sanomat. Sunnuntai-sivuille oli koottu opettajien kertomuksia nykykoulun arjesta.

"Koulu on ainoa paikka, minne voi tulla missä kunnossa tahansa"

Vaikka itse juttu olikin kenties tahallisen skandaalinkäryinen, sydän hypähti kurkkuun sitä lukiessa. Miten lapset voivat jo alakoulussa olla niin hukassa, että raivokohtauksissaan heittelevät tuoleja ja käyvät luokkatovereidensa kurkkuun ihan opettajan silmien alla? Tai sitten vedetään mutkat suoraksi ja tartutaan kurkusta kiinni ihan reteästi sitä opettajaa. 

Tunsin suurta huojennusta ja kiitollisuutta siitä, että minun ei tarvitse enää kantaa sellaista vastuuta. Tai käydä tahtojen taisteluja pituisteni hormonihöyryisten nuorten miesten kanssa.

Kuka keksi kutsumusduunit?

Opettajan työtä pidetään kutsumusammattina. Ja sehän tarkoittaa suomeksi, että työ on raskasta mutta palkitsevaa. Minusta ei ollut Levottomien sielujen michellepfeifferiksi. Työ on loputon ja alkaa jokaisen kanssa alusta, onhan jokainen nuori omalla tavallaan hukassa, niin kuin tietysti olla pitääkin.

Ei ensimmäinen, ei viimeinen romantisointi tästä aiheesta.

Ehkä tärkeintä on ollut päästä jatkuvasta riittämättömyyden tunteesta. Nyt olen vastuussa enää omista tekemisistäni. Vastuuta on, mutta lähinnä asiakassuhteista ja sitä kautta liiketoiminnasta. Ainakin tällä hetkellä se tuntuu kevyemmältä. 

Ja toisaalta on ihan OK vaihtaa suuntaa, vaikka vielä monta kertaa. Tässä on loppu elämä aikaa. Vaikka sitten palata opettajaksi, jos siltä tuntuu.