Sanat kuin peili

Oma ajatus ei tänään kulje niin lainaan muutaman muilta. Aluksi muutama sana kirjoittamisesta ja mitä olen siitä oppinut viime aikoina. 

Blogitekstin tai vaikkapa kolumnin kirjoittaminen vaatii rutiinia ja toisiin sykähdyttäviin ajatuksiin törmäämistä. Virikkeettä on vaikea kirjoittaa. Tämän tietää Alex Stubbkin: "Kolumnin ajatus lähtee yleensä liikkeelle lukemalla. - - Kirjoista saa impulssin, minkä jälkeen alkaa ajatustyö." Varsin toimiva metodi, itsekin olen tätä käyttänyt. Mutta sytytyslankana voi toimia lyhyempikin teksti, esimerkiksi lehtiartikkeli. Kunhan siinä on jotakin tuttua, jotakin jatkotyöstettävää tai jotakin ärsyttävää.

Kerro, kerro kuvastin...

Jossakin muinaisessa nuoruudessani, jossakin muinaisessa keskustelussa, jossakin muinaisessa ravintolapöydässä joku sanoi, että toisten kirjoittama teksti sytyttää omaa ajattelua vain jos on ajatellut samansuuntaisesti itse. Tai paremminkin: toisten teksteistä voi löytää tukea sille, mitä on itse oivaltanut.

Myönnetään, olen itsekin pitänyt kirjojen kaikkein nerokkaimpina kohtina niitä, jotka ovat lähimpänä omaa ajatteluani. Peilaammeko siis teksteistä itseämme? Onko kirjallisella narsismillamme mitään rajaa?

Miten kauniina tuo liekki loistaakaan!
Kuva: EveryStockPhoto.

Tajunnanvirtaa

Seuraavaksi hieman tajunnanvirtaa. En edes yritä kuroa näitä koherentiksi kokonaisuudeksi. (Ks. tämän tekstin ensimmäinen virke.)

Ajatustenvaihtoa
Yritin eilen kääntää sanaa exchange suomeksi. Tässä yhteydessä tarkoitettiin ideoiden ja kokemusten vaihtamista tietyssä ympäristössä. Päädyin kääntämään sanan ajatustenvaihdoksi. Ajatustenvaihto onkin käsitteenä mielenkiintoinen: kun keskustelemme toisten kanssa, miten usein ja missä olosuhteissa olemme oikeasti valmiita vaihtamaan ajatuksia? Miten usein esimerkiksi neuvottelutilanteessa olemme aidosti valmiita neuvottelemaan? Ja miten usein menemme näihin keskusteluihin vain toistamaan omia mantrojamme, omia tuttuja ajatuksiamme.

Tasapainottelua
Katrin kommentti ja siteeraama ajatus reilun viikon takaa jäi todella kummittelemaan mieleeni: "There's no such thing as life balance -- the pursuit of life balance is action causing us more stress than craving for balance itself."

Onko blogini alaotsikko "Tekstejä tasapainon tavoittelusta" käsitteellinen umpikuja? Onko tasapainon tavoittelu tarpeellista tai edes mahdollista? Kaiken kaikkiaan tuo lausahdus vaikutti harvinaisen järkeenkäyvältä. Ajatus tuntui omalta, niin kuin sanotaan. Omassa päässäni tämä tasapainon tavoittelu ja sen mahdottomuus kytkeytyvät hyvin vahvasti tulevaisuuteen ja sille asetettuihin tavoitteisiin. En vielä tiedä, mitä tästä kaikesta ajattelen.

Ja sitten törmäsin viime viikolla tähän:
[Ihmiset] suunnittelevat innokkaasti parempaa elämää. - - Mutta tämä tulevaisuuteen tähtäys merkitsee suurta elämän menetystä. Se siirtää joka päivää eteenpäin, repii rikki nykyhetken antaessaan lupauksia epävarmasta tulevasta. Suurin este todelliselle elämälle on odottaa huomista mutta menettää tämä päivä.

Suunnittelet ja järjestelet sitä, mikä on epävarman kohtalon käsissä, mutta se mikä on käsissäsi, sen annat mennä. - - Niiden elämä on hyvin lyhyt, jotka ovat jatkuvasti suunnittelemassa.

Näin sanoi Seneca teoksessa Elämän lyhyydestä (De Brevitae Vitae) VUONNA n. 50 jKr!!! OMG!

Nenässäkin jotakin tuttua...
Kuva: Wikimedia Commons.

On käsittämätöntä, miten nämä sanat parin tuhannen vuoden takaa ovat täysin ajankohtaiset edelleen. Ja että omilta tuntuvat ajatukset ovat tässä niin kauniisti jäsennettyinä. 

Onko kaikki tosiaan jo sanottu? 

Ovatko sanat vain kiertolaisia, jotka tekevät hetkeksi pesän luoksemme ja jatkavat sitten kulkuaan? Tullakseen jälleen sanotuiksi, jälleen ymmärretyiksi, jälleen tuoreiksi. Jossakin toisessa keskustelussa, jossakin toisessa ajassa.